Riippuvuus

Tämä päivä on ollut kaikin puolin kamala. Aamusta asti on satanut vettä kuin saavista kaataen, kerran kurkistin ovelta ihan ulos, kun kävin aamutupakalla, ja silloin jo näytti siltä, että taivas voisi tipahtaa niskaan hetkenä minä hyvänsä. Siitä syystä en lähtenyt mihinkään, vaan pysyttelin ihan sisällä. 

Tietäisitte vain, kuinka vaikeaa on olla ottamatta sieltä lääkekaapista niitä tabletteja. Kaikki on käden ulottuvilla ja pitäisi olla ilman. Se on hankalaa, liki mahdotonta, ja silti yritin, kokeilin tuota kaikin puolin liian haastavaa tavoitetta saavuttaa. Tupakkaa meni koko aski, kädet tärisi. Pakkohan sitä olisi lähteä ulos. Jätin sen avaamattoman pilleripurkin pöydälle. Nyt en sortuisi.

Kengät jalkaan ja takki päälle. Kolme askelta katoksesta, ja olin märkä kuin teinityttöjen pillut mun kuvia katsoessa. Kioskilla pääsi sisälle, laitoin tiskille setelinipun. Kaksi kartsaa tupakkaa, niillä pärjää taas hetken. Sitten vaan kuului kysymys, että miten saisin ne tupakat kotiin ilman, että sinne pakkaukseen pääsisi vettä, mutta ehtimättäni edes aloittamaan miettimistä, tunsin taskussa olevan puhelimeni tärisevän. Otin sen kapulan esiin, painoin vihreää luuria ja vastasin. 

"Moi, Minä täällä. Aattelin, että voisin tulla käymään sun luona tänään.."

Kohta tuo uljas prinssi valkoisella- okei, annetaan olla. Siis tuo pieni mies taxikyydillä tuli kioskin eteen, ja sain näin kuljetettua tupakat kotiin asti kuivina. Olisinpa voinut sanoa itsestäni samaa; olin litimärkä, mustat hiukset valui naamalle, ja eiliset meikit oli tarkoitettuakin levinneemmät.

Potkin kengät pois jalasta, sukat jäi sinne kenkien sisälle. Ehkä yksi maailman ärsyttävimmistä asioista, mutten jaksanut jäädä valittamaan. Hän jäi olohuoneeseen, itse kävin vaihtamassa melkein puhtaat, mutta ainakin äskeisiä roimasti kuivemmat vaatteet ylleni. Olin viipynyt jonkin aikaa, ja hämmennyin saapuessani takaisin alakertaan, ja olohuoneeseen. Pöydällä oli kaksi kynttilää, ruusun  punaisia terälehtiä aseteltuina kauniisti muodostelmaan. Kynttilän valossa näin tuon miehen istuvan sohvalla. Nuo kasvot, tuo hymy täydellisillä huulilla, tuo kokonaisuus. Vaikka itse en ollut mitenkään kovin erikoisen hyvällä tai pirteällä tuulella, pieni hymynkare kohosi omillekin kasvoilleni.  

Iltapäivä kului ihan mukavissa merkeissä. Oli rauhallista musiikkia taustalla, hyvää seuraa, tupakkaa ja läheisyyttä. Eihän sitä kai voisi muuta ihminen kaivata, kuitenkaan en voinut sanoa olevani onnellinen, vaikka olisin kovasti halunnut niin tehdä. 

Illalla makasin vielä alasti vierelläsi. Olit tehnyt kaikkesi, että minun olisi parempi olla. Tajusin sen, ja tiedän jopa miksi. Kyse on siitä asiasta, minkä olemassaolon myöntäminen tuottaa jo pelkästään vaikeuksia. Se on välittäminen. Juuri ennen nukahtamistani tunsin huulet otsallani. Nukahdin hymyillen.