En mä tiedä, miten voisin koskaan kertoa sen kaiken, miten paljon susta välitän. Se oli sitä aikaa, kun olin päästä tosi sairas, ja paastosin koko ajan. Olin pienempi, kuin nyt. Olin jo aika kiintynyt suhun siinä hetkessä, kun sanoit mulla olevan syömishäiriön. Mä en uskonut, ja olin hetken vähän ehkä vihainenkin.
Oisinpa uskonut.
Koska kesän olin sairaalassa, ja nyt asiat on paremmin. Olisiko ne mennyt niin huonosti, jos olisin silloin, sinä päivänä uskonut sun sanoihin? En mä tiedä.
Odotan kesää. Silloin nähdään, ja voin halata sua, fyysisesti koskettaa. Vaikka olethan sä nytkin mulle kaikki kaikessa, silloin siitä tulee todellista (ja saan lopullisen varmuuden siitä, että sä olet olemassa, että mä en ole enää hullu), koska joskus jopa luulin sen kaiken olevan silmänlumetta. Mä vaan kelasin, ettei noin ihanaa ihmistä ole olemassa.
Sä kuuntelet mua aina. Ja uskon, että sä jopa jollain tasolla oikeasti ymmärrät mun sairasta mieltä, ja mun hajanaisia ajatuksia. Mä koitan auttaa sua, mutta se on kieltämättä vaikeaa, kun en voi aamuisin halata sua, ja kertoa, "everything will be okay", kuten nytkin haluaisin sulle sanoa. Niinkun.. Sanoa. Ääneen. Kasvotusten.
Onneksi on jo kevät, ei mene kauaa. Sitten mä keitän kahvia, ja me ollaan yhdessä, ja voidaan tehdä kaikkea ihan hullua yhdessä.
Kun sulla tulee huono päivä, koita ajatella, että joskus sä heräät aamulla mun kanssa samasta asunnosta, ja kaikki on hyvin. Kaikki. Siihen voi mennä aikaa, velikulta, mutta ihan tosi. Mä teen mitä vaan, että sun on parasta olla.
Mitä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti